Liekki 04#17, Pääkirjoitus
Suomi juhlii sataa vuottaan itsenäisenä ja se on moneen kertaan saanut minut miettimään synnyinmaatani. Nyt viimeksi juuri ennen tätä kirjoittaessani satuin netissa selaillessani kohtaamaan erään nuoruuden ystävättäreni isän, Kössi Karhilan. Hän oli lentäjä ja muistan ystävättäreni kertoneen Kössin lentäneen Finnairin ensimmäisen DC-8-koneen Suomeen. Se herätti tuolloin, lähes 40 vuotta sitten minussa kunnioitusta, mutta en tiennyt hänen olleen sodan aikana hävittäjälentäjä. Löysin hänestä jonkin verran juttuja, muistokirjoituksen, jossa kerrottiin hänen uurnanlaskutilaisuudestaan. Sen aikana Suomen ilmavoimien hornetti oli lentänyt kunnianosoituksena hautausmaan lähellä matalalla. En tiennyt Kössin menneisyydestä kun olin nuori. Hän oli vain ystävättäreni isä, jota tervehdin. Heillä, vanhempieni sukupolvella, oli omat juttunsa ja meillä nuorilla omamme.
Oma ukkini oli sodassa ja hänen sanottiin menettäneen sodassa hermonsa. Isäni kertoi hänen tuhonneen venäläisen panssarivaunun ja myöhemmin hän haavoittui lähitaistelussa veren kostuttamiksi sodan jälkeen kutsutuilla Suomenlahden saarilla. Useimmilla meillä, ehkä kaikilla, Suomessa kasvaneilla on suvuissaan tarinoita sodasta ja sota-ajalta, surua ja menetyksiä.
Tämä erottaa meidät ruotsalaisista. Itselleni on jäänyt mieleen muisto vanhemmistani kun he olivat käymässä luonani Tukholmassa, isäni viimeistä kertaa. He olivat molemmat jo sairaalloisia, mutta halusivat nähdä tuolloin tuoreen elokuvan Etulinjan edessä. Saimme liput Kungsgatanilla sijaitsevaan elokuvateatteriin, mutta emme päässeet istumaan vierekkäin, näytös oli miltei loppuunmyyty. Kun elokuva oli loppu pääsimme mieheni kanssa ennen vanhempiani ulos ja odotimme heitä Kungsgatanilla kadun toisella puolella. Kun he tulivat tulivat ulos näin miten raskasta heidän kulkunsa oli ja miten vakavia he olivat. Elokuvaan oli erästä heidän ystäväänsäkin haastateltu Ihantalasta. Näky riipaisi minua. Joka kerta kun nyt kuljen paikan ohi ajattelen heitä, äitiäni ja isääni, molemmat sodan kokeneita ja nyt jo edesmenneitä. Meidän kokemuksemme, sukutarinamme ja maamme historia eroaa ruotsalaisista ja Ruotsista.
Ylpeänä Liekki julkaisee tässä numerossa Finnkirjan keväisen novellikilpailun voittaneen Ainoastaan menettämänsä voi omistaa ikuisesti. Sen on kirjoittanut Tukholman yliopiston suomenkielen lehtori Outi Oja ja sekin liittyy Suomen sotiin ja historiaan yksilöhistorian näkökulmasta. Samalla lailla ylpeyttä ja lämpöä suomen kielestä ja kirjallisuudesta tunsin kootessani artikkelia Suomalaisen kirjallisuuden seurasta, johon Liekki sai alkusyksystä tutustua. Sen arkistoista löytyy myös Kaisa Vilhuisen ääntä talletettuna kaiken muun rikkauden lisäksi. Ja tässä Liekissä on uudesta Tuntematon sotilas-elokuvasta, Dagens Nyheterin syksyn parhaaksi nimeämästä romaanista, menestyneistä Ruotsinsuomalaisista kirja- ja kulttuurimessuista ja paljon, paljon muuta.
Onnea Suomi ja onnea kaikille kytköksille Suomen ja Ruotsin välillä! Hyvää itsenäisyyspäivää! Kynttilänvaloa, kuusenhavinaa jouluna ja onnellista ja valoisaa uutta vuotta! Hienoja hetkiä Liekin parissa!
