Liekki 3/2016 pääkirjoitus
Nuori Manolo Diaz Rämö kertoo pohtineensa koko ikänsä erilaisuutta, ruotsalaisuutta ja identiteettiä. Hän pystyy elokuvan keinoin käsittelemään monen kulttuurin taustaansa ja mieltään askarruttavia kysymyksiä.
Kirjailija Hannu Niklander on kiertänyt ja katsellut ympärilleen Yhdysvalloissa isojen järvien rannoilla suomalaisten siirtolaisten jalanjäljillä. Ensimmäiset Hancockiin tulleet suomalaisperäiset kaivostyöläiset – mainarit - olivat Pohjoisnorjan kveenejä. Niklander on käynyt Quincyn kaivosmuseossa todistamassa sen onnettomuuksille altista, hurjaa työympäristöä. Seudun nykyisyydestä hän huomaa miten suomalaisuus yhä elää yllättävän sitkeästi vaikka amerikansuomalaisuuden parhaat ajat ovatkin takana.
Uskon, että amerikansuomalaisten tarinat kiinnostavat erityisesti meitä ruotsinsuomalaisia omien tarinoidemme ohella, sillä samaistumme niihin koska olemme itsekin muualta tulleita. Uskon, että kaikkien maahanmuuttajien tarinat kiinnostavat meitä, sillä näemme miten kokemuksissamme on yhtäläisyyksiä.
Kirjailija Ola Larsmon amerikanruotsalaisia kuvaava romaani Swede Hollow on juuri ilmestynyt ja luen sitä esittelevän artikkelin Dagens nyheteristä. Swede Hollow kertoo muun muassa siitä, miten valtaväestö näki amerikanruotsalaiset likaisina ja tyhminä maalaisina. Larsmo kertoo kirjeestä, jossa kirjeenkirjoittajan mielestä kehittyneen hajuaistin omaavan oli vaikea elää ruotsalaisten parissa koska ruotsalaiset haisivat niin pahalta. Haju oli niin voimakas että se saattoi johtua vain suvuissa vallinneesta peseytymättömyyden perinteestä. Valkoihoiset amerikkalaiset karsastivat ruotsalaisten emigranttiryhmää. Sen suurin osa koostui köyhistä työläisistä ja naimattomista naisista, ihmisistä, jotka eivät olleet löytäneet sijaa Ruotsissa. DN:n artikkelin mukaan heidän elämänsä on vielä miltei kokonaan kuvaamatta kirjallisuudessa.
Siitä on jo aikaa kun kuulin erään kansatieteilijän sanovan miten ihmiset ovat aina karsastaneet erilaisuutta. Hän kertoi kahdesta naapurikylästä, jossa toisessa oli tapana kantaa tavaroita kepin päähän solmitussa kangasnyytissä, toisessa taas käytettiin punottuja koreja tavaran kantamiseen paikasta toiseen. Molempien kylien asukkaat pitivät naapurikylän asukkaita outoina ja nauroivat heidän tapojaan. Liekö tämä ihmisen perusominaisuuksia.
Lukemattomat ihmisten kertomatta jääneet tarinat odottavat vielä kertojiaan.”Voin kertoa jotakin itsestäni ja siitä mistä välitän ja mikä minusta on tärkeää” sanoo Manolo Diaz Rämö kun kertoo dokumenttielokuvien tekemisestä. Niinhän me kaikki voimme tehdä kirjoittamalla tai kuvaamalla. Inspiroivaa syksyä niin kirjojen, kirjoittamisen kuin kaiken muunkin kulttuurin parissa!
Jaana Johansson
