Vanhempaa ruotsinsuomalaista väkeä saapui yksitellen tai käsikoukkua toisen kanssa, pyörätuoleissa tai rollaattoreja työntäen. ”Sininen on taivas, sininen on...” kaikui kovaäänisistä ja sinivalkoiset kynttilät paloivat juhlan kunniaksi. Jäinen sinikeltainen viiri huurteisessa puutarhassa oli vihdoin saatu irrotettua tangosta ja laskettua alas. Nyt siellä liehui Suomen lippu.
Olin mukana kunnioittamassa Suomen itsenäistymistä, kunnioittamassa isänmaan puolesta taistelleita sotaveteraaneja ja muistelemassa vanhempiani, jotka näitä suomalaisuuden symboleja olivat opettaneet minulle.
Istuin valkoliinaisen juhlapöydän ääressä ja nojasin käsiini. Muistin, että lapsuuden kodissani oli valokuvia sota-ajalta, joiden avulla minun oli tapana tutkia ja tunnustella, minkälaista sota oli ollut. Yhdessä kuvista oli isäni sotapuvussa, asennossa ja kivääri olalla. Toisessa oli äiti kanttiinissa valkoinen esiliina päällä jakamassa sotilaille soppaa. Muistan kuvan ja siinä ylpeyttä uhoavan, urhean äitimme lumihangessa juuri kaadetun karhun vieressä, Karjalan kannaksella. – Niin, Luutnantti ja Lotta.
Tässä seurakunnassa heitä oli jäljellä vain kaksi. Molemmat sotaveteraanit pyyhkivät kyyneleitä, kun seurakunnan pappi kertoi pienen ihmisen tarinaa sodan melskeessä. Mielessäni palasin juurilleni. Enhän ole sotaa kokenut, mutta muistan vanhempieni kertomukset. Tunnen, että tehtäväni on muistaa niin että voin kertoa niistä ajoista eteenpäin, että lapsemme tuntisivat historiaansa – juurtuisivat.
Kavahduin ajatuksistani, kun kuulin ”Oi maamme Suomi synnyinmaa”. Nousin seisomaan ja ehdin yhtyä toiseen säkeistöön. Tunnelma oli juhlallinen. Höyryävää Presidentti-kahvia kaadettiin kuppeihin. Pikkulusikoiden kilinä alkoi kuulua välittömästi, kun suuri täytekakku oli tuotu ruokavaunun päällä saliin juhlavieraiden eteen. Juhlan kunniaksi täytekakun kermakin oli sinivalkoista.
Itsenäisyyspäivän vieton yhteydessä syntyi uusia ajatuksia. Koetin vastata omiin kysymyksiini.
Miksi jätin isänmaani ja voisinko muuttaa sinne takaisin? En tiedä. Mutta sen tiedän, että kuljen tänä päivänä käsi kädessä maitteni kanssa ja että identiteettini on sidottu molemmille puolille, rikkautenani niiden kielet ja kulttuurit.
Täytyykö eri maiden maantieteellisiä rajoja kunnioittaa? Vastasin siihen, että muut asiat ja arvot ovat minulle tärkeämpiä, ”enkä osaa olla varuillani”.
Onko ruotsalaistuminen huono asia? Mielestäni ei, siinä ei menetä mitään vaan se on juuri sitä ruotsinsuomalaisuutta, joka luonnollisesti kehittyy ja muuttuu elämän aikana.
Itsenäisyyspäivän yhteydessä kypsyin tarkastelemaan käsitettä isänmaa. Voisiko se olla suomalaisuuden tunteen tunnussana? Minulle isänmaa on täynnä turvallisuutta, juurtumista ja yhteenkuuluvuuden tunnetta – tunnetta olla kotona jossakin.
